Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: — Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä sähkösanoma oli lähetetty?
— Adenista.
— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä
Adeniin.
— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin haudattu mereen.
Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa, minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä. Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?
— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n. 1/10 puntaa].
Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin — käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen taivaan.
XXVII
— Aziz, oletko hereillä?
— En, jutelkaamme. Ruvetaan haaveilemaan tulevaisuudesta.