Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon. Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä, mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle? Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista, minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa. Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.
Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen haluavan puhutella teitä.
— Lähden heti sinne.
Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. — Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin — ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei… ja nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?
— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä. Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto, mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen kyynillinen.
— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata – – –
- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan sanan.
— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.
— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.
— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore — hän tiesi.