— Niin minäkin.
Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä, että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta, nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat, joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta maailmasta tulevilta viesteiltä.
— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen, vakuutti Fielding.
— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme joskus vielä.
— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.
— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?
— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.
— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!
Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.
Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.