— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.
— Olette äärettömän kohtelias tänään.
— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina ivallisuutta käytöksessänne.
— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on arkipäiväistä.
— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.
— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna, sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin, jota ruma todellisuus ei voinut turmella.
— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.
— Mistä hän oli kuullut siitä?
— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?
Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen? Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin, vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.