— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —
— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei puhuta enää siitä asiasta.
— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi, lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.
Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa. Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.
— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?
— En.
— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä tervehtimässä häntä… melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen mukaan ainakin.
— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.
— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?
— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani. Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.