— Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille savukkeen?
— Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin mieluummin kerhossa omieni joukossa.
— Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested itsepäisesti.
Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski ajaa vaununsa esiin.
Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa. Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta, mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä menin; kävin siellä!
– Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa.
— Väliajalla.
— Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan.
— Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore.
— Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin.