se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui raudoitettuun keihääseensä.
— Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti, kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen?
— Ette.
— Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika?
— Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän.
— Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei?
— Voin.
— Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta. Olette rouva Mooren poika.
— Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi noussut ja tunkeutunut väkisin esiin.
— Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme eivät voi olla ystäviä keskenään.