— Tiedän sen. Eivät vielä.
— Onko äitinne kertonut minusta teille?
— On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä.
— Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään, kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz palvoi häntä ikuisesti.
— Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme. Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan, vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India. Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi.
Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa.
Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti.
Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi.
— Mitä — mitä tarkoitatte?
— Huovatkaa.