— En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja ja he voisivat ehkä loukata teitä.
— Hieman lähemmäksi vain.
Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu. Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen oikeusjuttunsa aikana.
— Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa. Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi?
— Kyllä.
Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla. Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi, ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti — norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa. Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa, Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois, heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia, jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja, akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää, ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois, oli kaiken tämän vertauskuva.
Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan.
Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa!
Veneet törmäsivät yhteen.
Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa, ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen.