— Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen.
— En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon. — Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat. Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa.
Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja, hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi. »Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä, alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä, jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä.
Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä — väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä — ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää saavuttaa sitä.
Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta. Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita. Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten? Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin, mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset? Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian pitkälle menemistä!
V
Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä verkkopallokenttien takana.
— Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista, joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan.
Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin arjalaiset veljet näyttävät?
Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu se laaksoon, jonka loppua ei näy.