-— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtori
Azizin?

— Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin hänetkin?

— Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä.

— Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina?

— Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä.

— En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan pääse siihen aikaan.

— Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa, kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen juuri tästä hengestä.

Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä, jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi, herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä, istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa tarkemmin selkoa asemastaan.

Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä.

Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni hän on tyytyväinen.