Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä; alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista, ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen, mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen. Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne, että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi, että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut, ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt; hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi, hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita. Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin; kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin.

Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley — ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten. No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa.

Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta. Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori, peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut vaimoaan.

Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa. Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä — paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme, joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan.

Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin, iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen!

— Mainiota!

Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle, mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys — ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa.

— Oletteko pelannut usein?

— En milloinkaan.

— Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen.