Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen
»Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan.
— Ettekö te putoa milloinkaan?
— Useinkin.
— Sitä en usko!
— He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat.
Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa.
— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko lähteä.
— Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä postikonttorissa.
Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä, oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi.
— Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti.