— Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne.
— Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani, kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan. — Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä. Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia.
— Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat!
— Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy!
— Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää.
— Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun.
Lähdehän jo liikkeelle, Dapple!
Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä.
Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta — tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.
VII
Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin, kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan, joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren klassillisiin aaltoihin.