Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta. Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia, poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti. Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen, letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti. Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä, mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan. Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros, jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi; hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle laumalle.

Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota, vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä. Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen muiden vieraittensa kanssa.

Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne. Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.

Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa. Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea, ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden tuntija.

— Tunnette siis minut?

— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?

— Tunnen teidät varsin hyvin.

— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni. Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä on jonkinlaista urheilua.

— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.

— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä valkoinen partakin?