Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: – Miten ikävää, että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja jääkää!
— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.
— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.
Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.
— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.
— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule, tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni. Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra, tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on iltahetki.
– Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa? sanoi rouva Moore lempeästi.
– Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.
Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä eikä ainoakaan lehti lepattanut.