Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa, huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä, hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea, hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia, ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin, että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia, joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut. Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole täydellinen, mutta…» koski hänen hermoihinsa.
Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin luolista? Silloin hän avasi tulen.
— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te, minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt kuin tänäänkin.
— Missä kaukana? kysyi Ronny.
— Marabar-luolissa.
— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko retkestä yksityiskohtaisesti?
— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.
Ronny pudisti päätään ja nauroi.
— Olenko sanonut jotakin hauskaa?
— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla niskasta.