Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan. Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet. Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui.
Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä, koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä, sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja tähdet.
He paiskautuivat ylös… sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni, törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys. Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan partaansa.
— Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta. Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte.
— Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti.
— En ollenkaan.
— Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti.
— No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten.
— Kaikki on ohi… niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri, meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi jälleen puhua arabiankieltä.
— Se ei ollut silta; vaunumme luisti.