— Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin.
— Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä.
— Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan.
Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä, yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat. Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa.
— Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä.
— Aivan niin.
— Ellei se ollut hyena.
— Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja pelkäävät valonheittäjiä.
— Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi yöhön. — Herra Harris!
— Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä.