Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä, vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään. Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa, eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.

Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa, ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään. Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan, eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen itseensä.

Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa, kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho, suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta, nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten muutkin luolat.

Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla. Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa, liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi: Kawa Dol.

XIII

Määrätyssä valaistuksessa ja määrätyn matkan päästä nämä vuoret näyttävät varsin viehättäviltä. Eräänä iltana, kun niitä katseltiin kerhon yläkuistilta, neiti Quested tuli keskustelun kuluessa sanoneeksi neiti Derekille haluavansa mielellään käydä siellä, kertoen samalla, että tohtori Aziz oli luvannut järjestää huviretken sinne, mutta nähtävästi unhottanut lupauksensa indialaisten tavalliseen tapaan. Palvelija, joka tarjoili heille vermuthia, kuuli hänen sanansa. Hän ymmärsi englanninkieltä. Ja vaikka hän ei ollutkaan vakooja, piti hän kuitenkin korvansa auki, ja vaikka Mahomet Ali ei oikeastaan lahjonut häntä, kehoittaen vain tulemaan hänen palvelijainsa luo juttelemaan, tapahtui sentään usein, että hän sattui tulemaan heidän taholleen juuri silloin, kun hän oli siellä. Sitä mukaa kuin juttu levisi, se sai yhä ikävämmän käänteen, ja Aziz kuuli kauhistuneena naisten loukkautuneen syvästi odottaessaan joka päivä kutsua. Hän oli luullut, että hänen ajattelematon lupauksensa oli jo aikaa unhotettu. Koska hänellä oli kahdenlainen muisti, tilapäinen ja kestävä, oli hän tähän saakka sijoittanut luolat edelliseen. Nyt hän muutti ne toiseen päättäen toteuttaa suunnitelmansa. Siitä tulisi suurenmoinen korvaus teekutsuille. Hän aloitti hankkimalla varmuuden siitä, että herra Fielding ja vanha Godbole tulisivat mukaan, ja sitten hän antoi Fieldingin tehtäväksi lähestyä rouva Moorea ja neiti Questediä kahden kesken, jotta Ronnyn, heidän virallisen suojelijansa, mukaanlähtö voitaisiin estää. Fielding ei ollut kovinkaan ihastunut tehtävään, hänellä oli paljon hommaa eikä hän sitäpaitsi omasta puolestaan välittänyt luolista ja pelkäsi kahnauksia ja menoja. Mutta hän ei halunnut kieltäytyä tekemästä ystävälleen tätä hänen pyytämäänsä ensimmäistä palvelusta ja suoritti sen pyynnön mukaisesti. Retki tuli naisille hieman sopimattomaan aikaan juuri nyt, kun heillä oli niin paljon tehtävää, mutta he toivoivat voivansa järjestää sen neuvoteltuaan herra Heaslopin kanssa. Kysyttäessä ei Ronnylla ollut mitään retkeä vastaan, kunhan vain Fielding ottaisi huolekseen heidän huvittamisensa. Hän ei ollut innostunut huviretkeen sen paremmin kuin naisetkaan tällä haavaa, mutta vaikka kukaan ei ollut innostunut, pantiin se kuitenkin toimeen.

Aziz näki suunnattomasti vaivaa. Retki ei tosin ollut pitkäaikainen — juna lähtisi Chandraporesta juuri ennen päivänkoittoa, ja toinen juna toisi heidät takaisin jo lounaalle mutta hän oli vain vähäpätöinen virkamies ja pelkäsi joutuvansa häpeään. Hänen oli pakko pyytää puolen päivän lomaa majuri Callendarilta, mutta äskeisen sairauslomansa vuoksi hänelle ei myönnetty sitä. Seurasi toivottomuutta, uusia suostutteluyrityksiä herra Fieldingin välityksellä ja vihdoin halveksivasti muristen annettu lupa. Hänen täytyi lainata veitsiä Mahomet Alilta voimatta kutsua häntä mukaan. Sitten tulivat kysymykseen juomat. Fielding ja ehkä naisetkin haluaisivat alkoholijuomia, minkävuoksi hänen piti hankkia viskyä ja portviiniä. Sitten oli vielä ratkaistava sekin pulma, kuinka päästäisiin luolille kaukana sijaitsevalta Marabarin asemalta. Sen jälkeen hänen täytyi ajatella professori Godbolea ja hänen ruokaansa ja muiden ruokaa kaksi pulmaa siinäkin. Professori ei ollut erittäin oikeauskoinen hindu, hän voi juoda teetä, soodavettä ja syödä hedelmiä ja makeisia, samantekevää kuka ne oli valmistanut, sekä vihanneksia ja riisiä, jos vain joku bramaani valmisti ne, mutta ei sellaisia ruokia eikä kakkuja, joissa oli munaa; eikä hän söisi itse eikä sallisi kenenkään muunkaan syödä pihviä, koska viipale pihvilihaa kaukanakin sijaitsevalla vadilla olisi tyyten turmellut hänen mielenrauhansa. Toiset voivat syödä lampaanpaistia ja liikkiöitä. Mutta liikkiöstä julisti Azizin oma uskonto tuomionsa eikä hän katsonut voivansa tarjota sitä muillekaan. Hän sai huolia loppumattomiin senvuoksi, että hän oli uhmannut Indian maan henkeä, joka koettaa erottaa ihmiset ryhmiin.

Vihdoin viimein koitti lähdönhetki.

Ystäviensä mielestä Aziz teki hyvin tyhmästi antautuessaan tekemisiin englantilaisten naisten kanssa, ja he kehoittivat häntä pitämään varansa, ettei hän myöhästyisi. Senvuoksi hän viettikin melkein koko yön asemalla. Palvelijat olivat kokoontuneet yhteen ryhmään laiturille saatuaan määräyksen olla poistumatta asemalta. Itse hän käveli edestakaisin vanhan Muhammed Latifin kanssa, jonka piti toimia hovimestarina. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja epätodelliseksi samalla kertaa. Eräät vaunut ajoivat aseman edustalle. Hän toivoi Fieldingin astuvan niistä valamaan häneen varmuutta. Mutta tulijat olivatkin rouva Moore, neiti Quested ja heidän goaneesilainen palvelijansa. Ihastuen hän riensi vastaanottamaan heitä. — Tulitte siis vihdoinkin! Miten ystävällistä! hän huudahti. — Tämä on elämäni onnellisin hetki!

Naiset olivat kohteliaita. Tämä ei ollut kylläkään heidän elämänsä onnellisin hetki, mutta he luulivat saavansa hauskaa, niin pian kuin varhaisen lähdön vaivat olisivat ohi. He eivät olleet tavanneet Azizia sen jälkeen kuin retki oli päätetty ja kiittelivät nyt häntä.