Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen laskeutuessaan veneeseen.
»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi, nojautuen kauas kaiteen ylitse.
Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.
Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn, samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään. Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.
Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja pakoehdotuksen.
Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.
Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen, eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna! Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?
Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.
»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan, köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.
Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään, kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?