Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi nuoremman miehen olalla.
»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme, ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan joudun perhehautaamme ennen aikaani.»
Craven hymyili väkinäisesti.
»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta minun on vastattava teoistani.»
Amerikkalainen pyörähti kantapäällään kahden vaiheilla.
»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.
Craven naurahti pakotetusti kaataessaan wiskyä lasiin.
»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se ei ole minun tapani etsiä unohdusta».
Tukahduttaen huokauksen hän laski suipon pikarin kädestään.
»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle.
Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi.
Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä
onnellinen pahus!»