Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle, jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta. Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi ruohikossa hänen jalkojensa juurella.
Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn vienoa, suhisevaa ääntä.
»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti ja huolellisesti.
Craven ei liikahtanut.
»Yritä uudelleen, O Hara San!»
Helähti hiljainen, tyttömäinen naurunpurskahdus.
»Tulehan toki sisälle, Bar-rii!»
Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu, valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.
Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.
»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä, ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.