»Oletko kaivannut minua, O Hara San?»
»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus värähtelevänä kuiskauksena.
»Oletko iloissasi nähdessäsi minut?»
Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.
»Tiedäthän sen, Bar-rii. Oi, Bar-rii!»
Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.
»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden vaatimukset. Suothan anteeksi?»
Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti. »Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»
»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen. O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan jaappanilaisten kansalliseen asentoon.
Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi nostettuna puoliväliin matkalla huulille.