»Oliko sinulla hauska Tokiossa?»
»Kyllä.»
Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin. Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään. Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa, tietämättään jäljitellen häntä.
»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut
Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.
Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.
»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.
Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen, kärsivälliseen tapaan.
Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa, käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava valtameri.
Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja voiman runoelma.
Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin, ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat. Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.