»Pidätkö siitä?» kuiskasi hän kaihoisasti.
»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä, riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»
O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.
»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein kuulumattomasti.
Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.
»Sinä teet minusta jumalan, O Hara San», virkkoi hän käheästi.
»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.
»Minä puhun nyt», sanoi hän omituisesti. »Minulla on paljon kerrottavaa.»
Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään ohuiden sormiensa ympärille.
Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus. Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine, koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen. Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä väijyviä, uhkaavia aaveita.