Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta — niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen kyllästämä.
Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen, joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.
Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen henkeään.
Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän, vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin, pikku pojuni?»
Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa varsinaiseksi osaksi.
Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.
Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin, dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt, kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa ehdoton.
Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.
Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.
»Nukutko?» kysyi hän hellästi.