Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi.
Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.
Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia, yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton. Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti. Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu; siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle, ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta. Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan Gillianin paikalla.
Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria, jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi, miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.
Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin. Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän. Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat sietämättömiltä.
Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki, että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle. Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei voinut kuin odottaa aamuun saakka.
Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi pystyyn.
»Juodaan kahvi työhuoneessa», ehdotti hän ja poistui ruokasalista.
Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua tilasta.
»Tahtoisin selostaa taloudenhoitoani», virkkoi hän äänessään omituinen sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä, parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka, tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut tarpeen tänä iltana.
»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.