Craven viittasi torjuvasti.
»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter. Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä olen ikinä tilasta tiennyt.»
»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa ollessasi lähetetty.»
Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven nosti hitaasti katseensa häneen.
»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt — mitä hittoa se merkitsee?»
Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään. Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän kylmästi.
»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin, jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa — olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.
»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.» Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä tyynenä.
»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni verkkaisesti ryppyyn.
»Mitä tarkoitat?»