Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.
»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen, täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen. Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan — ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka. Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen? Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti — niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä, Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään. Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä jatkamaan.»
Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.
»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.
»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko, ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin. Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en kai ollut kelvollinen siihenkään.»
Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä, ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja painoi päänsä sitä vasten.
»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa; asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä, koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.
Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta, kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.
»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.
Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi. Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.