»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti. »Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut, on se surmanisku minulle.»
Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.
»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi, että toisen sormet melkein turtuivat.
Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi puhkesi Peters puhumaan:
»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet löydät?»
Craven vilkaisi häneen hätkähtäen.
»Onko hän muuttanut?» tiedusti hän levottomana.
Peters liikahti rauhattomasti ja heilautti kättään puolustelevasti.
»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.
»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme, ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä tuijotustaan.