»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen, »ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi ensimmäisen kerran sinä iltana.
Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten. Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat tiedustelut saattaisivat johtaa.
Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa, heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut — lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan, jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.
Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään? Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin — ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein silmin — kuvitellen, muistellen.
Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista — rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!
Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa, jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa tikitystä.
Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta, niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat, rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin, sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.
Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi, kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt, välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa sielunhädässään.
Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.
* * * * *