Hän lähti sinä aamuna Pariisiin, yksin.
Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan hilpeämmiksi.
Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä, joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän, huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä laajempi, varakkaampi kaupunki.
Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa; siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen myöhäisen paluunsa syytä.
Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea, hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.
Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat, jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä. Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.
Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen, tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.
Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta, jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.
Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä, tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.
Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden, tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon portaita ylöspäin.