Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista. Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän, sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.
Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.
Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon, ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin. Chef de bureaun yksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen, täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen, haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat harvinaisia.
Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä, kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.
Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset, ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta. Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta he olivat noudattaneet monsieurin ohjeita au pied de la lettre ja toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään, vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta kyydittävä oli juuri laskeutunut.
Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa, kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä. Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja, kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi, suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar, jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisen citoyennen kaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta vuokransa suositettavan säntillisesti maksavalle bel Anglaisille. Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot, istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen, peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän, ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti, au quatrieme. Monsieur oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä, maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona, hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli — sapristi! — niin mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevan un vrai apache, mon Dieu! Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan, ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun, viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.
Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan. Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse, että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.
Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä hattua.
»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä. »Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista, joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»
Hänet keskeytti arkaileva ääni.