»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja onneamme.»
»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.
»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»
Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.
Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden, ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä. Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana. Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita, uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimellä les apaches; hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen huuliltaan.
Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan silmiin.
»Barry», kuiskasi Gillian pelokkaasti, »Barry —»
Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.
»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla tänne ylös!»
Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.