Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton hänen huulensa olivat pyhät.
Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus, joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.
Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden todistajaksi.
»Bête! Animal!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se rotannaamainen pahus!»
Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin. Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa purevan ivan ryöpyn. Cet ange là hänen vaimonsa! Taivaan nimessä! Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, että la pauvre petite oli pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän uudisti turhat ponnistelunsa.
Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle, ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi hänen käsiään, pitäisikö myöskin —
Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä, velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki potilasta hätäisesti.
»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte, ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»
Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.
»Minä odotan», virkkoi hän rauhallisesti, koettaen masentaa kärsimätöntä mustasukkaisuuttaan nähdessään tohtorin taitavin käsin hoivailevan Gilliania. Vieraat saivat häntä hoidella, mutta puoliso, josta hän ilmeisesti ei ollut hiiskunut mitään, karkoitettiin ulompaan huoneeseen vartoamaan, »jos hänen harrastuksensa riitti». Hän vavahti ja siirtyi verkkaisesti atelieriin. Mutta itsehän hän oli siihen syypää. Gilliania ei ollut voinut kovinkaan suuresti haluttaa puhua miehestään siinä tilassa, jossa hän oli; alaston yliskamari, jossa hän itse yksitoikkoisesti käveli edestakaisin, oli sekin sellaisenaan selvä todistus siitä, että Gillian oli päättänyt täydelleen irtautua entisestä elämästään ja silminnähtävästi kammoamastaan miehestä. Ympäristö ei jättänyt epäilyksen varaa siinä suhteessa. Gillian oli selvästikin mieluummin tahtonut itsenäisesti taistella ansaitakseen toimeentulonsa kuin olla kiitollisuudenvelassa hänelle, luonnolliselle suojelijalleen. Hänen sydäntään kivisti, kun hän muisteli Gillianin silmiin tullutta pelokasta ilmettä ennen pyörtymyskohtausta. Se muisto ei lähtenyt hänen mielestään, se kalvoi säälimättä hänen astellessaan edestakaisin levottomana ja huolissaan voimatta pysyä paikallaan. Jos hän vielä toisen kerran näkisi saman ilmeen vaimonsa silmissä, ei hän jaksaisi sitä kestää.