Silloin tällöin meni ovenvartijatar atelierin lävitse, vieden lääkärin pyytämiä tarvikkeita, mutta hänen suunsa oli jurosti suljettu, eikä Craven kysellyt häneltä tietoja, joita hän ei näyttänyt olevan halukas kertomaan. Vihdoin nainen heltyi niin paljon, että sytytti tulen uuniin, mutta ilmaisi selvästi, ettei se tapahtunut vieraan tähden.
»Se pitää lämpimämpänä toista huonetta, ja se on ollut kovin kauan kylmillään», sanoi hän, luoden Craveniin puhuvan silmäyksen ja kohauttaen olkapäitään. Mutta kun hän näki miehen kasvojen surkean ilmeen, lieventyi hänen jyrkkyytensä, ja hän alkoi tutunomaisesti puhua amerikkalaisen lääkärin taidosta; tohtori oli sulasta ihmisystävyydestä harjoittanut joitakin vuosia ammattiaan sellaisessa kaupunginosassa, jossa sai paljon kokemusta, mutta vähän tuloja.
Sitten hän taaskin jätti Cravenin odottamaan yksin.
Craven ei saanut luonnoltaan katselluksi alastomia seiniä vasten nojallaan olevia tauluja; ne olivat todistuksia Gillianin työstä, ehkä myöskin pettymyksistä, jotka olisivat koskeneet kipeämmin Craveniin kuin ne olivat koskeneet taiteilijattareen itseensä. Hän tiesi, kuinka näännyttävästi tuntemattoman taiteilijan täytyi ponnistella saavuttaakseen tunnustusta, ja Gillianin pettymykset olivat sen vuoksi hänestä sekä luonnollisia sekä ymmärrettäviä. Hän aavisti, että Gillian ylpeänä oli halveksinut taiteensuosijoitten apua ja tahtonut saavuttaa menestystä vain ansioittensa perusteella, mutta saanut oppia karvaan läksyn kuten aina ne, jotka taistelevat vanhoja sovinnaistapoja vastaan. Hän oli uhmaillut järjestelmää, ja järjestelmä oli rusentanut hänet. Hänen töistään saattoi ilmetä — niistä ilmeni — lahjakkuutta, mutta ilman reklaamia oli lahjakkuus jäänyt tunnustuksetta ja palkkiotta.
Mutta sen omituisen mallin muotokuvan eteen, jonka hän oli tavannut Gillianin seurassa, hän pysähtyi pitkäksi aikaa. Keskentekoisenakin se oli kerrassaan mainio. Kasvojen alaosa ei ilmeisestikään ollut tyydyttänyt taiteilijatarta, sillä se oli pyyhitty pois, mutta yläosa oli valmis, ja Craven katseli apashin syvälle painuneita silmiä, jotka tuijottivat häneen melkein elävän hehkuvasti — surullisia, uhkaavia, vaivaavia silmiä, — ja kummasteli taaskin, missä oloissa sellainen mies oli osunut Gillianin tielle. Hän muisti kuulemansa katkonaisen keskustelun, jossa oli mainittu viereisessä huoneessa Gillianin luona olevaa miestä, ja häneltä pusertui huokaus, kun hän tajusi, ettei hän tiennyt mitään siitä elämästä, jota Gillian hänen poissa» ollessaan oli viettänyt.
Oliko Gillian aikonut erota hänestä täydelleen, solminnut siteitä, jotka peruuttamattomasti sitoisivat hänet nykyiseen elämäänsä? Väsyneenä hän poistui kuvan luota. Kaikki oli sekavaa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja odottaessa kärsiä.
Hän meni ikkunan ääreen, josta näkyi naapuritalojen katoille, nojasi kyynärpäitään mitään näkemättä korkealla olevaan, kapeaan ikkunalautaan ja herkisti korviaan kuullakseen hiljaisimmatkin äänet sisemmästä huoneesta. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut tuntikausia, kun ovi vihdoin kuulumattomasti avautui ja sulkeutui ja amerikkalainen tuli verkkaisesti hänen luokseen. Hän katsahti lääkäriin kysyvästi, mutta ei virkkanut mitään. Tohtori nyökkäsi, siirtyen uuniin päin.
»Enää hänellä ei ole hätää», alkoi hän kuivasti, »mutta en häpeile sanoessani, että säikähdin hyvin pahasti. Olen ihmetellen odottanut, milloin se sattuisi; olen jo kauan nähnyt sen olevan tulossa.» Hän pysähtyi ja silmäili otsa rypyssä Cravenia, lämmittäen samalla käsiään.
»Saanko kysyä, oletteko rouva Cravenin läheisiä ystäviä — tunnetteko hänen omaisiaan? Voitteko saattaa minut yhteyteen heidän kanssaan? Hän ei ole sellaisessa tilassa, että voisi jäädä yksin. Hänellä pitäisi olla joku luonaan — joku hänen omaisensa nimittäin. Mikäli olen kuullut, on hänen puolisonsa jossakin ulkomailla — vaikka suoraan puhuen olen aina epäillyt miehen olemassaoloa — mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Tahtoisin jonkun, joka on täällä, heti nyt. Rouva Craven ei pidä sitä tarpeellisena. Mutta minä pidän. En koeta työntää vastuunalaisuutta niskoiltani. Hartioillani on ollut elämäni aikana aika paljon, enkä viero sitä nytkään — mutta tässä tapauksessa tarvitaan muutakin kuin lääkäriä. Olisin hyvilläni, jos voisitte millään tavoin auttaa minua.»
Pelko, jota Craven oli tuntenut pitäessään Gilliania sylissään, kouristi häntä uudelleen, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät harmaiksi.