Hänen askeltensa äänten häivyttyä Craven asteli hitaasti viereisen huoneen ovelle oudon ristiriitaisten tunteiden vallassa, »… pitäkää hänet onnellisena!» Niiden sanojen katkera iva viilsi hänen mieltään, kun hän meni ovelle, naputti hiljaa ja astui sisään.
Gillian odotti häntä, viruen melkein pystyssä pielusten varassa, jotka eivät olleet valkeammat kuin hänen kasvonsa, ja hypistellen hermostuneesti melkein vyötäisille ulottuvasta pehmeästä, ruskeasta tukasta punotun paksun palmikon kiharaista latvaa. Hänen silmänsä olivat vetoavasti suunnatut Craveniin, ja kun tämä lähestyi häntä, värähtivät hänen kasvonsa äkkiä, ja taaskin mies näki saman pelokkaan ilmeen, joka oli aikaisemmin kiduttanut häntä.
»Oi, Barry», valitti Gillian, »älä ole minulle vihainen!»
Cravenin oli ponnistettava kaikki voimansa estääkseen käsivartensa kiihkeästi kiertymästä hänen ympärilleen ja pidättääkseen huulilleen syöksynyttä intohimoisen rakkauden vakuutustulvaa. Mutta hän ei uskaltanut antaa perään viekoittelevalle heikkoudelle. Jännittämällä tahtoaan hän sai itsensä hillityksi, istuutui vuoteen laidalle ja peitti Gillianin vavahtelevat sormet laihoilla, jäntevillä käsillään.
»En ole vihainen, rakas. Jumala tietää, ettei minulla ole oikeutta olla», vakuutti hän hellästi. »Mutta minä en ymmärrä. En ole osannut uneksiakaan mistään tämäntapaisesta. Etkö voisi puhua minulle — selittää — auttaa minua käsittämään?»
Gillian veti kätensä irti, vei ne kasvoilleen ja purskahti haikeaan itkuun. Hänen kyyneleensä polttivat Cravenia, ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan hänen niitä katsellessaan.
»Gillian, sääli minua hiukkasen», pyysi hän. »Luuletko, että olen kivestä jaksaakseni kestää nähdessäni sinun itkevän?»
»Mitä voisin puhua?» kuiskasi Gillian nyyhkyttäen. »Sinä et ymmärtäisi. Et ole koskaan ymmärtänyt. Miten voisitkaan? Olet ollut liian ylevämielinen. Annoit minulle nimesi, varallisuutesi, uhrasit vapautesi, jotta minun ei tarvitsisi oppia tuntemaan maailman tylyyttä ja julmuutta. Näit kauemmaksi kuin minä. Tiesit, että minua odottaisi pettymys — kuten kävikin. Ja senvuoksi menit säälistä kanssani avioliittoon. Luulitko, etten koskaan sitä arvaisi? Aluksi en sitä aavistanutkaan. Olin typerä, tietämätön lapsi, en käsittänyt, mitä meidän avioliittomme tapainen liitto merkitsisi. Mutta kun sen tajusin — oi, niin pian — ja kun tiesin, etten milloinkaan voisi korvata sinulle — olin kuolemaisillani häpeästä. Kun pyysin sinulta lupaa tulla Pariisiin, en tehnyt sitä viettääkseni täällä sinun tarkoittamaasi elämää, vaan sen tähden, että velkataakkani oli käynyt sietämättömäksi. Arvelin, että jos tekisin täällä työtä, hankkisin itse elatukseni ja saisin takaisin itsekunnioitukseni, olisi sen kestäminen helpompaa. Kun vuokrasit huoneiston, koetin saada sinua ymmärtämään, mutta sinä et tahtonut kuunnella, enkä minä voinut vaivata sinua, kun sinä olit lähdössä. Ja kun sitten myöhemmin minulle luostarissa kerrottiin, mitä olit tehnyt, kun sain tietää, kuinka paljoa suurempi velkani oli kuin olin koskaan aavistanutkaan, ja kun kuulin, kuinka paljon rahaa olit antanut sinne — ja annat vieläkin joka vuosi — rahaa, jota he nimittävät Gillian Cravenin rahastoksi —»
»Heillä ei ollut oikeutta; panin ehdoksi —»
»He eivät käsittäneet sitä, vaan luulivat minun varmasti tietävän sen, koska olimme naimisissa. En voinut asua siinä huoneistossa enkä ottaa vastaan elantorahoja, joita tuhlaavasti tarjosit. Lahjojasi — tekojasi — ylevyyttäsi — en jaksanut kestää sitä! Oi, etkö ymmärrä — rahasi tukehduttivat minua!» valitti hän itkun puistattamana.