Craven säikähti, tarttui uudelleen hänen käsiinsä ja piti niitä lujasti.
»Sinun rahasi yhtä hyvin kuin minunkin, Gillian. Olen aina koettanut selvittää sinulle sitä. Mikä on minun, se on sinun. Olet vaimoni —»
»En ole, en ole», sopersi Gillian, rajusti nyyhkyttäen. »Olen vain hartioillesi työnnetty taakka.»
Miehen huulilta tunkeutui huudahdus. »Taakka, hyvä Jumala, taakka!» ähkyi hän. Ja äkkiä hänen kestämiskykynsä loppui. Kuolemantuskainen ilme silmissään hän sieppasi Gillian syliinsä, pusertaen häntä itseään vasten intohimoisen voimakkaasti ja painaen huuliaan hänen tuoksuavaan tukkaansa. »Oi, rakas, rakas», sopersi hän katkonaisesti. »En ole kelvollinen koskemaan sinuun, mutta olen aina rakastanut sinua, palvonut sinua, kaivannut sinua, kunnes kaipaus kasvoi ylivoimaiseksi ja minä lähdin luotasi, koska tiesin, ettei minulla olisi ollut voimaa antaa sinun olla vapaana, jos olisin jäänyt luoksesi. Menin kanssasi avioliittoon, koska rakastin sinua, koska tämä kirottu avioliiton irvikuvakin oli parempi kuin se, että sinä olisit poistunut elämästäni — olin kyllin halpamainen pitääkseni sinut, vaikka tiesin, etten saisi ottaa sinua. Ja minä olen kaivannut sinua; Jumala tietää, kuinka olen kaivannut sinua kaikkina näinä kaameina vuosina. Kaipaan sinua nytkin, luopuisin sieluni autuuden toivosta voittaakseni rakkautesi; saadakseni pitää sinua sylissäni vaimonani, olla puolisosi, ei vain nimellisesti — mutta minä en ole kelvollinen siihen. Et tiedä mitä olen tehnyt — millainen olen ollut. Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, tahrata puhtauttasi omalla synnilläni, sitoa sinua näin katalaan olentoon kuin minä olen. Jos tietäisit, et enää ikinä katsoisi minuun päinkään.»
Kauheasti nyyhkyttäen hän laski Gillianin takaisin pieluksille ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Naisen kyynelten kostuttamiin silmiin tuli äkkiä melkein taivaallinen hohde, hänen värähtelevät kasvonsa kirkastuivat liikuttavasta rakkaudesta. Vapisten hän kallistui Cravenin puoleen, ja myötätuntoisesti hän hennoilla käsillään veti Barryn häpeästä painuneen pään hellää rintaansa vasten.
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi hän.
Ja hänen pehmeitten käsivarsiensa syleilyssä Craven kertoi, epätoivoisena odottaen, milloin Gillian väistyisi kauemmaksi hänestä, torjuen hänet luotaan kauhun ja inhon vallassa. Mutta ihan hiljaa Gillian kuunteli hänen kertomuksensa lopun, vaikka kerran tai pari häntä puistatti, ja Craven tunsi hänen sydämensä sykkivän kiivaammin. Ja kauan senjälkeen, kun miehen hiljainen ääni oli vaimennut, pysyi hän ääneti. Sitten hänen laiha kätensä siirtyi vapisten Cravenin hiuksiin, hipaisten niitä arasti, ja kaksi suurta kyyneltä kierähti hänen poskilleen.
»Barry, olen ollut niin yksinäinen» — se oli pelästyneen lohduttoman lapsen valitusta — »jollet säälikään itseäsi, niin etkö tahdo sääliä minua?»
»Gillian!» Craven nosti rajusti päänsä pystyyn ja tuijotti häneen epätoivoisin, epäilevin silmin. »Rakastatko minua?»
»Rakastanko?» Gillianilta pääsi hiljainen, nyyhkytyksentapainen naurahdus. »Kuinka muuten voisin! Olen rakastanut siitä päivästä alkaen, jona tulit tapaamaan minua luostarin vierashuoneessa. Sinä olet kaikkeni, ja jos nyt jätät minut yksin» — hän takertui äkkiä tiukasti kiinni Craveniin — »Barry, Barry, en jaksa kestää enää. Minulla ei ole enää voimia eikä rohkeutta. Minua peloittaa! En jaksa olla maailmassa yksin — se on julma — säälimätön. Rakastan sinua, kaipaan sinua, en voi elää ilman sinua.» Surkeasti nyyhkyttäen hän veti Barryä lähemmäksi itseään ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten, rukoilevana ja levottomana.