»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.
Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan, huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi. Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.
»Bar-rii, ethän ole minulle vihainen?» supatti hän epätoivoisena.
»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara
San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.
»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä. O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen, puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena huuliensa vavahdellessa.
»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.
»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä kertaa sitä estänyt.
Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan. Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä, jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä, sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä, pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa. Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.
Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen», »made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.
»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen hermostuneesti.