Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen mielialaansa.
»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet, huudahtaen äkkiä:
»Mutta totisesti! Minulta oli vähällä unohtua.»
Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille. Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä. Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.
»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja pisti sen kimononsa povelle.
»Nyt minulla on kaksi», jupisi hän hiljaa.
»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä tarkoitat?»
»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon. Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.
Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.
»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen äiti-vainajansa rinnalle.