Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka, kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat. Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta; samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka riippui Craven Towersin ruokasalissa.
»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun säikäyttämänä.
»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii. Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon sisäpintaan kaiverrettua nimeä.
Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen jalkojensa juuressa.
Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys, jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.
»Kirottu! Kirottu olkoon hän!»
Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko ehkä, vielä joku pelastusaukko?
»Mitä hän oli sinulle?» kysyi hän käheästi tuntematta omaa ääntään.
O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin, parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa kallistuneita vääntyneitä kasvoja.
»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta. Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille. Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.