O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä, joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta, ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta, joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen, että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki, takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.
»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii, rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin silmin.
»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.
Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet. Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä, kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan, johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.
Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen, kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti, kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista. Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama. Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.
Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen. Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että rakastajattarelleen. Häneen piti moitteen kohdistua.
Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä. Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan. Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa. Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti, kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.
Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana — talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille, että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua, mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni — loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana. Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa. Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut, vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»
Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta, joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset, voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me murjoudumme niin helposti», oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.