Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan. Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka, mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni. »Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»
Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren, kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät, raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.
Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus. Häneen yksin piti moitteen kohdistua.
Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti, ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.
Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi, eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.
Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla. Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin, ennenkuin päivä valkenisi.
Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.
II
Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon. Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä saappaitaan ja multaisia sormiaan.
Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa. Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.