Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua, terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli, oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen — »missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt millään tavoin sitä hyvittämään.
Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti. O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan auliilla kädellä!
Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota. Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis kymmenessä minuutissa.
Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.
»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen kysymyksen kuuluvasti.
Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta, joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli, mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.
Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista, kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän ei voinut kiertää.
Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti, hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään, tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että aamiainen odotti.
Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten töykeästi syrjään.
»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia kulkuneuvoja kohtaan.