Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.
Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa, lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja hän astui askeleen eteenpäin.
»Pois tieltä!» käski hän käheästi.
Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.
»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.
Craven keikautti päätään.
»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.
Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan; sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista, puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden väistyessä varman pelon tieltä.
»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän pielusläjän ääressä.
Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena ja syöksyi sitten ulos huoneesta.