Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi sitten ja polvistui verkkaisesti.
»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara
San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.
Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle, toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli kuollut.
Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta, joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen, mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.
Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!
Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.
* * * * *
Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni hillitsemään itseään.
Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.
Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut. Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.