Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa. Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät. Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta — kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko, jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui raskain askelin.
Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.
Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä, koettaen rauhoittua.
»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja väsyneesti.
Jaappanilainen kohautti olkapäitään.
»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen amerikkalaiseen tapaan.
»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»
Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.
»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti, ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen hattua hänen käsiinsä.
»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.