Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen. Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta, jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti, melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan, ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.
Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta; elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.
Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä. Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt. Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin, kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki, hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin, kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.
Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä. Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa. Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin, soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä, puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä, kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan, jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota tarjottiin ujosti.
Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia. Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista tullut tottumus.
Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen; hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla — sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.
Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.
Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä: hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa. Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja hyviteltävä.
Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin — ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa. Katumus tuli liian myöhään.
Liian myöhään! Liian myöhään! Ne sanat kaikuivat hänen päässään, ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.