Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden. Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia. Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.
Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä. Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan? Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen suoritus.
Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta. Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta, lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»
Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti palvelijan olkaan.
»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi tarjotinta.
»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin. Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi jäädä sinne, mihin hän sen pani.
Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin. Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn. Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!
Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin. Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla, paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.
»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi — mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on kaikki mañana jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen — sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja, tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni — kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan — ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava heti tai luovuttava koko aikeesta.